Unelmista totta!

Murkkuikäisenä suunnitellessani tulevaisuuden ammattiani ajattelin pitää musiikin harrastuksena, joka pitää minut järjissäni töiden rinnalla. Olin hakenut Kajaanin Linnan lukioon musiikkilinjalle mutta en uskaltautunut menemään pääsykokeisiin. Silloinen epävarmuuteni ohjasi minut pitämään musiikin harrastuksenani, ei muuna. 

Viime vuosina terveyteni reistaillessa näyttöpäätetyössä minua harmitti suuresti aiemmin tekemäni ratkaisut. Säännöllisin väliajoin unelmoin lottovoitosta: "Jos voittaisin lotossa, voisin lähteä opiskelemaan musiikkia!" Pelkäsin eniten tulotason tippumista: kuinka pärjäisin opiskelijana asuntovelan kanssa, sitten en voisi matkustella jne. Raha ja kunnianhimo edetä työuralla määritteli elämääni.

http://635.gtbank.com/wp-content/uploads/2014/11/happiness.png

Kuten olen kertonut, minulla on fibromyalgia. Vai onko? Diagnoosi on tällä hetkellä kysymysmerkki mutta minua on tutkittu urakalla ja tutkitaan edelleen. Olipa syy sairauksiini mikä tahansa, tulevaisuus toimistotyössä ei näytä kohdallani mahdolliselta. Jotain siis oli pakko keksiä. Toki olisin voinut odottaa vuoden tai pari vuotta eteenpäin mutta tuolloin toimintakykyni näyttöpäätetyössä olisi todennäköisesti romahtanut jo täysin. Jos kroppani olisi jaksanut pitää itsensä edes elossa siihen saakka. Elämä kun ei ole itsestään selvä asia.

http://thevanguardclinic.com/wp-content/uploads/2014/08/Pain-all-over.jpg

Kaikki myllerrykset, lähinnä sairastamiset ja omien heikkouksien hyväksyminen, ovat tehneet minut tänä vuonna rohkeammaksi. Rohkeammaksi elämään tässä hetkessä. Unohtamaan "sitten kun" -ajattelumallin ja nauttimaan tästä hetkestä. Elämään NYT!

Mitä hyötyä on elää tulevaisuutta varten, jos elämä sattuisi päättymään nyt? Haluanko katua viimeisinä hetkinäni tekemiäni asioita vai niitä tekemättä jäämiä asioita? Onko rohkeus muuttaa elämänpolkunsa suuntaa virheiden tekemistä vai onko sokeana eteenpäin tallaaminen itsensä ja terveytensä kustannuksella kaikkein suurin virhe?

http://www.wisdomquotesandstories.com/wp-content/uploads/2013/09/end-we-only-regret-chances.jpg

Päädyin tekemään äskettäin massiivisen valinnan - lopultakin valitsin itseni. Itsensä uhraaminen nyky-yhteiskunnan kovien vaatimusten edessä ei ole oman terveyden romahtamisen arvoista. Nyt tarvitsen laatuaikaa itsekseni. Voimavarojen täydennystä. Päivittäistä läsnäoloa itseni kanssa. Itselleni. Kerrankin olen ykkösvalintani.

Lähipiirissäni on viime kuukausina ollut paljon sairastapauksia oman sairasteluni lisäksi. Menetin myös ystäväni, kun hän ilman elimistönsä varoittelua menehtyi nukkuessaan toukokuussa. Terve ihminen, 33-vuotias, nukkui pois ilman ennakkovaroitusta. Tämä viimeistään herätti minut kuuntelemaan kroppaani, mitä asiaa sillä oikeasti minulle on.

http://nicoleperhne.com/wp-content/uploads/2015/05/What-is-your-body-telling-you.png

Kyllä, olen tehnyt valtavan suuren ratkaisun. Minä, pian 34-vuotias uranainen, lähden Kainuun Konservatorioon opiskelemaan musiikkia :) Koulupaikka on varmistettu, opintovapaa-anomus tehty, koulutusrahasto kontaktoitu ja vielä kirsikkana kakun päällä ammatillisen kuntoutuksen suunnitelma on työn alla.

Tuntuu että silmäni ovat avautuneet tälle elämälle ja näen asiat uudessa valossa. Minä päätän elämästäni. Minä valitsen oman polkuni ja haluan nauttia jokaikisestä hetkestä. Minä en enää sorru oravanpyörään, joka nakertaa kynttilää molemmista päistä.

Adam Lambert - Mad World

Minä teen nyt unelmistani totta! Nyt voin elää joka päivä elämääni kuten haaveilen: jokainen päiväni täyttyy musiikista <3


<3:lla HanDe

"Mitä jos en osaakaan.."

Kaikilla meillä on omat epäilymme omista taidoistamme tai kyvyistä oppia. Ne epäilyt, pelot, kielteiset uskomukset voivat hyvinkin vahvasti määritellä sitä, mitä uskallamme itseltämme vaatia tai edes kokeilla. Uskomukset siis määrittävät sitä todellisuutta jota elämme mutta ne eivät välttämättä ole totta lainkaan. Onneksi me voimme itse päättää, mitä uskomuksia haluamme itsessämme ruokkia ja mitkä jättää omaan arvoonsa.

Olen itse alkanut päästä hiljalleen eroon omasta pelosta ja kielteisestä uskomuksesta musiikin suhteen: aion opetella soittamaan pianoa. Eikä se edes riitä minulle! Aion opetella säestämään itseäni pianolla.

Soitin lapsena jonkin verran kotona olohuoneen nurkasta löytyneillä uruilla. Osasin lukea nuotteja mutta en osannut soittaa molemmilla käsillä samanaikaisesti. En tiennyt mistä aloittaa opettelu, joten pianon/urkujen soitto vain jäi. Ala-asteen loppuvaiheella musiikinopettajani opetti halukkaille pianon perusasioita välitunneilla. Silloin pääsin jyvälle paremmin pianonsoitosta mutta kaikki unohtui kun siirryin yläasteelle toiseen kouluun. Haave pianon soittamisesta jäi elämään mutta käytäntö puuttui.

Kun perustimme OverBoostin vuonna 2014 ja aloimme tehdä omia biisejä, aloin taas kaipaamaan pianoa. Tuntui, että minulla olisi vaikka mitä biisi- ja stemmaideoita mutta en saa niitä päästäni ulos. En raskinut investoida kosketinsoittimiin, koska pelkäsin että ne jäävät seisomaan koskemattomina olohuoneen nurkkaan. Haave pianon soittamisesta kummitteli taas mielessäni mutta käytäntö puuttui edelleen.

Pari kuukautta sitten aloin miettiä pianon soittamisen opettelua uudelleen. Käytössäni olisi halutessani midikiippari, jolla voisin hyvin opetella perusasiat. Miksi en opettelisi viimeinkin soittamaan pianoa? No syitähän löytyi:

• Minulla on synnynnäisesti liian lyhyt vasemman käden nimetön. Miten voisin soittaa pianoa? En yltäisi kuitenkaan otteisiin.
• En ole opetellut pianon soittoa lapsena. Enhän minä voi aikuisena oppia.
• Olen laulanut niin pitkään, enkä ole soittanut pianoa juuri lainkaan. Miten voisin jonain päivänä saada pianon ja laulun samanaikaisesti sille tasolle, että voisin säestää itseäni?
• Minulla on fibromyalgia, joka ilmenee suurimmalti osin lihaskipuina ja jäykkyytenä yläkropassa. Miten voisin soittaa pianoa, jos tietokoneella työskentelykin on minulle valtava haaste?

Esteitä onnistumiselle keksin siis vaikka kuinka. Nämä kielteiset uskomukset ovat tähän saakka määrittäneet minua: Olen pelkkä laulaja. En osaa enkä voi oppia soittamaan mitään instrumenttia kunnolla vaikka opettelisinkin. Miksi käyttäisin aikaani hukkaan, jospa keskittyisin vain laulamiseen, niin ei tarvitse pettyä epäonnistuessani.

No. Nyt päätin antaa näiden höpöajatusten jäädä omaan arvoonsa! Mistä minä voin tietää osaanko tai opinko, jos en edes kokeile? Epäonnistunko? Riipuu siitä mitä epäonnistuminen on. Onko se virheettömyyttä? Ei. Virheet kuuluvat elämään ja niistä opitaan aina jotain uutta. Onko se omien fyysisten rajoitusten päivittäistä murehtimista? Ei. Ne rajoitukset määrittävät sen hiekkalaatikon, minkä sisällä voi puuhastella vapaasti. Epäonnistuminen on sitä, ettei ota härkää sarvista ja kokeile saavuttaa unelmiaan. Epäonnistuminen on sitä, että joku päivä kaduttaa "miksi en sittenkin kokeillut..". Tähän loppuun vielä pienimuotoinen demonstraatio siitä, mitä voi tapahtua tunnissa, kun antaa itselleen luvan oppia :)

<3:lla HanDe

"Ootsä muka joku muusikko vai?"

"Ootsä muka joku muusikko vai?"

Olen pitänyt nyt jonkin aikaa hiljaiseloa blogikirjoittelun suhteen. Elämässäni on ollut paljon myllerryksiä viimeisten kuukausien aikana, terveys tulee aina prio ykkösenä eli sen ehdoilla olen vapaa-aikaani viettänyt. Nytkin kirjoitan tämän postauksen mitä todennäköisimmin useassa osassa, koska yhteen kyytiin kirjoittaminen ei välttämättä luonnistu ilman kovia kipuja. Fibro ja uudet vaivat..

Tuntuu, että suvaitsevaisuus tai pikemminkin suvaitsemattomuus on jollain tavalla pinnalla jatkuvasti oli aihe mikä tahansa. Oli kyse sitten ihonväristä, synnyinvanhempien kotimaasta, musiikkimausta, ulkonäöstä, sairauksista ym., niin aina on olemassa vähintään yksi ihminen tai ryhmittymä mollaamassa isoon ääneen aiheuttaen henkistä ja jopa fyysistä vahinkoa. 

Päätinpä siis itsekin tällä kertaa pohtia näin julkisesti suvaitsevaisuutta musiikkiin liittyen. Tiedän olevani vaarallisilla vesillä tämän aiheen kanssa, koska monet voivat käsittää minun kirjoitukseni suvaitsemattomina minun mielestäni suvaitsemattomia kohtaan tai että yrittäisin pönkittää omaa näkemystäni. Tarkoitukseni on vain tuoda esiin ajatus siitä, että me kaikki olemme loppujen lopuksi samasta puusta veistettyjä ja samalla maapallolla taaplataan.. Eikö jokainen saisi tehdä elämällään juuri sitä mitä haluaa ja olla juuri sellainen kuin haluaa? 

Michael Monroe nuorena

Viime viikolla Michael Monroe pääsi Iltalehden uutisotsikoihin, kun hän muisteli 80-luvulla kohtaamaansa suvaitsemattomuutta: "1980-luvun alussa Monroe ei ollut vielä tunnettu rokkari tai Hanoi Rocksin suurnimi vaan pelkästään 18-vuotias kummajainen. Friikki, homo, narkkari. Niin kadulla väitettiin." Ja kaiken tämän takana oli Michael Monroen ulkonäkö, vaatteet, hiukset ja meikit. Juuri ne asiat, joista tänä päivänä oikeat rokkarit tunnistetaan! Reckless Loven Olli Herman ja Santa Cruzin Archie Cruz ovat molemmat ulkoisesti kuin Michaelin vanavedessä luotu rokkaamaan!

Olli Herman

Archie Cruz

Vielä tänäkin päivänä pitkätukkaisia rokkarimiehiä homotellaan ja haukutaan ulkonäköä surutta. Etenkin naisten toimesta. Miksi tämä muka on sallittua? Antaako musiikin harrastaminen oikeuden arvostella myös henkilökohtaisella tasolla? Miksi naiset saisivat haukkua miehiä ulkonäkönsä vuoksi? En ole koskaan kuullut, että mies menisi tuntemattomalle naiselle sanomaan, että hän näyttää rekkalesbolta lyhyen tukan vuoksi. Pahoittelen kärjistettyä esimerkkiä, mutta tuohan on sama asia sukupuolet vaihdettuna.. Mitä ihmettä tässä maailmassa tapahtuu? 

Ihana Jared Leto

Aina niin kaunis Pink

Niin pitkään kuin muistan, on musiikkiharrastajia ryhmitelty esim. genren mukaan. Toki yhteisöllisyys kasvaa kun annetaan asioille nimi, mutta se myös kasvattaa kuilua muiden genrejen välillä. Sama ilmiö toistuu kaikkialla, esimerkiksi armeijassa kompaniat, yliopistolla tiedekunnat jne. Ikävä kyllä joukossa tyhmyys tiivistyy ja ollaan porukalla parempia kuin nuo toiset. Miksi pitää kaikessa ajatella paremmuutta ja huonommuutta, eikö voisi vain ajatella erilaisuutta? Tyhmäähän se olisi väitellä makuasioista, eikö energiansa voisi käyttää järkevämminkin?

Vaikka olemme menneet ajassa vuosikymmeniä eteenpäin Michael Monroen kohtaamista vääryyksistä, edelleen suvaitsemattomuus velloo ympärillämme. Tuntuu siltä, kuin ihmisiä kiinnostaisi vain oma napa: "minun tapani on ainoa oikea tapa tehdä asioita". Ja sitten tuomitaan ne, jotka tekevät asiat omalla tavallaan. Tuomitaan ne, ketkä harrastavat eri asioita kuin itse. Tuomitaan ne, ketkä eivät huku massan sekaan. Tuomitaan ne, ketkä koittavat kyseenalaistamalla kehittyä. Tuomitaan ne, ketkä tavoittelevat unelmiaan. Ja auta armias, jos niitä unelmia saavutetaan..

Itseeni kohdistuu eniten suvaitsemattomuutta naisrocklaulajana. Tiedän kyllä että Led Zeppelinissä, Deep Purplessa, Guns N' Rosesissa ja AC/DC:ssä on mieslaulajat. Joidenkin mielestä nainen ei yksinkertaisesti vaan saa näitä bändejä coveroida. No, sori vaan. Mä vedän ja lujaa! Olen oma itseni kaikkine vikoineni ja vaivoineni, musiikista saan voimia elää rikkinäisen kuoreni kanssa.

OverBoost live rehearsal Deep Purple cover "Highway Star"

<3:lla HanDe